YAMK -opinnot ja kohtaamisia tuntemattomien kanssa

Toissapäivänä aloitin Luontoympäristöt ja hyvinvoinnin edistäminen -YAMK-opinnot Hämeen ammattikorkeakoulussa. Siitä huolimatta, että olen tuhannesti vannonut, ettei enää koskaan AMK -opiskelua, ei enää milloinkaan opinnäytetyötä. Vaikka rakastan lukea, kirjoittaa ja pohtia asioita, ammattikorkeakoulun teoreettinen paperinpyörittely ei ole pahemmin houkutellut sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen. Luonto- ja ympäristöneuvojaksi opiskellessa ihaninta oli, että koulupäivinä oltiin ulkona, mentiin maastossa saappaat sammalissa, yövyttiin teltassa ja mitä milloinkin. Konkreettista ja hyvää tekevää.

Nyt kuitenkin jonkun puuskan vallassa päätin lähteä YAMK -opintoihin, koska tämä osaamisala yhdistää niin täydellisesti molemmat ammattini. Juna kohti Hämeenlinnaa lähti torstaina klo 5.17. Kaarsin aamuyön pimeydessä pyörälläni rautatieaseman pihaan todetakseni, että siinä se juna nyt menee, koko ajan kiihtyvää vauhtia kohti Tamperetta ja minä en ole kyydissä. Sysäsin fillarin telineeseen ja menin tyhjään asemahalliin istumaan. Totesin muutaman kerran ääneen, ettei voi olla totta, että myöhästyin. Mutta oli se. Jäin odottamaan 50 minuutin kuluttua lähtevää seuraavaa junaa ja jouduin pulittamaan uudesta junalipusta hävyttömän 27 euron hinnan.

Laitoin viestiä henkilölle, jonka kanssa olin sopinut kimppakyydistä asemalta koululle. Kerroin myöhästyneeni junasta, totesin hankkiutuvani koululle jollain muulla konstilla. Mutta tiedättekö mitä? Tämä henkilö, tyyppi, jota en ollut koskaan tavannut, vei ensin toisen kimppakyytiläisen koululle ja tuli sitten erikseen hakemaan tämän myöhästyneen ja onnettoman koululaisen asemalta. Ihmisten hyvyys on liikuttavaa.

Ensimmäisen aamupäivän ohjelma oli kaikille aloittaville YAMK -opiskelijoille yhteinen ja sisälsi mm. paneelikeskustelun tulevaisuustyöskentelystä. Kuuntelin panelistien intoilua siitä, miten tekoäly tulee olemaan maailman kapellimestari ja tulevaisuudessa voi juoda Australiassa asuvan ystävän hologrammin kanssa kahvit omassa puutarhassa. Joopa joo, kyllä minäkin tykkään Star Warsista, mutta en oikeasti halua keskustella hologrammien kanssa. Mietin vakavasti tätä keskustelua kuunnellessani, että istun kyllä niin väärässä salissa kuin olla voi ja olisikohan parasta lähteä suoraan kotiin tai vaikka sienimetsään.

Myöhemmin opiskelupäivien aikana pääsimme tutustumaan paremmin toisiimme ja minäkin pääsin ainakin vähän yli kaikesta tekoäly- ja teknologiahehkutuksesta. Toisten opiskelijoiden opinnäytetyöideoita kuunnellessani inspiroiduin ja vähän liikutuin siitä, miten monipuolista osaamista ihmisillä on ja miten paljon kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka haluavat työskennellä paremman huomisen eteen. Sekä ihmisten, että muun luonnon. Tämä on toivoa antavaa, kun ottaa huomioon esimerkiksi tuoreimmat raakku-uutiset Suomesta.

Junassa tuli istuttua aika monta tuntia kahden päivän aikana. Pidän junista ja junamatkoista, se on oivallinen tilaisuus tarkkailla ihmisiä kaikessa rauhassa. Koin pyörrytystä naisesta, joka todella teki heti aamuviiden jälkeen täysillä töitä junassa. Viereeni istui pukumies teräväkärkisissä kengissä. Hän ei varsinaisesti vaivautunut kertomaan, että hänen paikkansa oli vieressäni, ilmeisesti oli riittävää jäädä seisomaan käytävälle viereeni ja nytkäyttää vähän niskaa ikkunapaikkaan päin. Käytävän toisella puolella istui mies, jolla oli tietokone auki pöydällä ja joka teeskenteli kovasti tekevänsä töitä. Teeskenteli, nimittäin oikeasti hän katsoi koko matkan videoita puhelimelta. Mietin, kuuluuko aamujunissa esittää tekevänsä töitä. Itse en jaksanut teeskennellä, käytin aikani ikkunasta ulos tuijottamiseen ja musiikin kuunteluun.

Yhdellä matkapätkällä vieressäni istui kuitenkin puhekykyinen mies. En oikein olisi jaksanut keskustella, mutta ryhdyin kuitenkin puhelemaan, koska toinen vaikutti puhehaluiselta. Ja meille tulikin valtavan hauska junamatka! Tunnin aikana ehdimme keskustella ihmisten maakuntakohtaisista luonne-eroista, kvartaalitalouden ongelmista, Kake Randelinista, inkiväärin hyödyistä immuunipuolustukselle, löytötavaroista ja alakoulujemme keittäjistä. Junasta pois noustessaan mies antoi kiitokset hyvästä seurasta ja siitä, etten katsonut puhelinta, vaan ryhdyin puheisiin. Jäin miettimään, miten paljon tuntemattomien välisiä kohtaamisia jää nykyään tapahtumatta, kun kaikki tuijottavat vain puhelimia.

Tänään lähdin palauttavalle lenkille tuulettaakseni päätäni kaikesta uudesta ja kroppaani kahden päivän istumisesta. Eskarilainen tuli pyörällä, minä kävellen. Lapsi ajoi pyörällä kaikkiin lätäköihin, tietysti. Yhteen erityisen syvään lammikkoon rysäytettyään hän ilmoitti: "Kato miten syvä toi vesi oli! Ton veden ajatukset on syvemmät kuin sun!"

Rohkenen epäillä.