Olisiko hetki aikaa puhua männyistä?
Yksi lempipuistani on mänty. Parhaita asioita, joita tiedän, on kulkea lämpimänä kesäpäivänä kuivalla kankaalla. Jäkälät täplittävät kallioita ja rouskuvat selän alla, jos kulkija laskee hetkeksi taakan selästään ja laskeutuu kalliolle selälleen. Siinä kun makaa, tuntee auringon lämmön kehossaan, venyttää rinkan alla jäykistyneitä lihaksia, katselee taivasta vasten piirtyviä mäntyjen latvoja, haistaa auringon paahtamien mäntyjen tuoksun... Siinä on kaikki paikallaan ja oikein, juuri kuten maailmassa pitääkin.
Paahteisena päivänä kankaalla leijaileva tuoksu johtuu eteerisistä öljyistä, joita männyn neulasista irtoaa. Menneinä vuosisatoina keuhkoparantolat perustettiin aina mäntymetsiin, koska männystä haihtuvien yhdisteiden uskottiin auttavan tuberkuloosiin. Nykyään tiedetään, että tuberkuloosin hoito vaatii kuukausien mittaista hoitoa usean vahvan antibiootin voimin. Täysin tuulesta temmattu keuhkoparantoloiden perustajien ajatus ei ole kuitenkaan ollut, sillä myöhemmin tutkimuksissa on todettu männyn eteeristen öljyjen olevan selvästi antibakteerisia ja puhdistavan huoneilmaa tehokkaasti. Ja ainakin keuhkoparantoloiden asukkailla on ollut mahdollisuus maata parantoloita yleensä kiertäneillä suurilla parvekkeilla nauttimassa raikkaasta ilmasta ja katselemassa luontoa, onhan elämä tuberkuloosiparantolassa ollut muutoin varsin kurjaa.
Paitsi keuhkoparantoloiden historiassa,
myös kansanperinteessä mänty on ollut tärkeä puu. Mänty on
ollut mukana ihmisen elossa alusta loppuun; siitä on tyypillisesti
veistetty sekä kehtoja, että arkkulautoja. Varhaisessa
suomalaisessa kansanperinteessä elää Hongotar, karhujen suvun
suojelija, jolta saattoi pyytää suojelusta vaikkapa silloin, kun ei
halunnut törmätä karhuun. Jos kuitenkin tuli peräti tappaneeksi
karhun, karhun kallo tuli nostaa Hongottaren puuhun (eli honkaan eli
mäntyyn), jolloin karhun sielu pääsi nousemaan takaisin
taivaaseen, "otavitten olkapäille".
Mäntyä pidettiin myös karsikkopuuna. Karsikkopuuhun merkittiin vainajat, usein oksia katkomalla ja veistämällä runkoon merkkejä. Runkoon saatettiin merkitä esimerkiksi vainajan nimi, syntymä- ja kuolinajankohdat. Karsikko toimi siis hautakiven ja kirjanpidon kaltaisesti. Karsikkopuuhun veistettyjen merkkien tarkoituksena oli toimia myös viestinä vainajalle. Jos kuollut pyrkisi palaamaan entisille asuinsijoilleen, hän merkit nähdessään ymmärtäisi, ettei hän enää kuulu maan päälle vaan tuonilmaisiin.
Minua viehättää eniten männyn sitkeys. Noin 150 -vuotiaaseen mäntyyn alkaa muodostua kilpikaarnaa. Se on kaunista ja kestävää, puun omaa panssaria. Männyllä on hyvä puolustuskyky sen erittämien suoja-aineiden ansiosta ja tukeva paalujuuri pitää huolen siitä, ettei mänty helposti kaadu. Kuollessaan mänty keloutuu kauniisti ja tarjoaa näin elinpaikan monille metsän linnuille ja hyönteisille. Kuolemansakin jälkeen se jatkaa elämää ja hyvän tekemistä metsässä.
Vaikeina hetkinä ajattelen usein mäntyjä. Tulipalon pyyhkäistessä metsän yli niiden kaarna hiiltyy ja mustenee, mutta sisin säilyy ehjänä.
Lisätietoja ja lähteitä:
https://areena.yle.fi/1-4507436
Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus 2014)